Tämän kurssin aikana olen paljon pohtinut, millaista on laadukas asuminen ja elämä seniorin ja vanhuksen silmin nyt ja millaista se on vuonna 2039-2041, kun itse olen (toivottavasti) jäämässä eläkkeelle?
Nykyisen asumisen ja palvelun tasoa on helppo arvioida vallitsevien normien ja käytänteiden sekä erityisesti VPL:n valossa. Asumisympäristön tulisi olla helppokulkuinen ja turvallinen, palveluja pitäisi olla saatavilla riittävän helposti (mikä on riittävä?), omassa kotona tulisi nykylainsäädännön mukaan sinnitellä aivan viimeiseen asti ja laitoshoitopaikkoja tulee karttaa kuin ruttoa.
Riittääkö se sellainen taso ja palvelu, että käy kaksi kertaa viikossa lähikaupassa ruokaostoksilla vaikkapa invamopolla ja kerran viikossa lämmittää saunan? Loput neljä päivää ottaisin sitten rennosti ja syljeskelisin kattoon, jos minulla olisi varaa palkata vähän siivousapua.
Minulle se voisi olla unelmieni mukaista vanhuselämää, mutta jollekin toiselle se olisi liian askeettista, rajoittunutta ja suorastaan laadutonta elämisen mallia edustavaa lande-bönden elämää!
Jos kuitenkin fyysinen kuntoni heikkenisi oleellisesti, enkä enää pärjäisi kotona, haluaisin johonkin mukavaan vanhainkotiin, jossa olisi runsaasti sosiaalisia virikkeitä tarjolla. Nykyisen lainsäädännön mukaan palvelujen määrää ja laatua arvioidessa kunnan tulee kerätä asiakaspalautteita ja kuunnella myös sosiaaliasiamieheltä saatua palautetta sekä huolehtia siitä, että palvelut ovat kaikkien ikääntyneiden saatavilla yhdenvertaisesti (VPL §6-7). Tämä käytännössä tarkoittaa, että myös syrjäkylillä asuvat vanhukset ovat oikeutettuja samaan palvelutasoon kuin taajamissa ja kaupunkien keskustoissa asuvat. Onkohan asian laita todella näin vuonna 2040 tai 2050-luvulla kun itse saattaisin jo olla erilaisten sosiaali- ja asumispalvelujen tarpeessa?
Hiljattain TV:stä tuli dokumentti “Matkalla vanhuuteen” muistisairaan vanhuksen arjesta kotihoidon ja perheenjäsenten näkökulmasta. Minusta siinä kuvattiin lämpimän humoristisestikin muistisairaan elämää, sitä kuinka asiat unohtuvat ja kaaoksen keskellä on hyvä ja “turvallista” elää. Kuitenkin läheisresurssien ja omaishoidon pinna oli ajoittain todella piukalla, kun vanhus soitteli kymmeniä puheluita tai lähti taksilla yksin harharetkilleen ja tuhlasi lähes koko kuukauden eläkkeet. (Kärkkäinen 2008).
Olen tullut siihen johtopäätökseen vuosien varrella ja myös tämän kurssin aikana eri blogeja lukiessa, että koti EI ole aina se paras ja turvallisin paikka vanhukselle, ainakaan yksinäiselle vanhukselle. Jos kotihoito käy vaikkapa aamulla ja illalla 15 min “pikakäynneillä”, paljon ehtii siinä välissä tapahtua! Jos siirtymiset ja liikkuminen on riskialtista on vanhus jatkuvassa vaarassa, kun apua ei niihin arkitilanteisiin ole saatavissa. Jos taas fyysinen kunto on jo niin heikko, ettei pysty liikkumaan itsenäisesti, tulisi hoidon siinäkin tapauksessa olla laadukasta, ei satunnaista pikapalvelua, jolloin normaalin perushoivan odotteluajat voivat muodostua liian pitkiksi. Kaksi tuntia paikallaan yhdessä ja samassa asennossa alkaa olla maksimiaika kenelle tahansa, yöajat poislukien. Lisäksi pitäisi olla tarjolla sosiaalisesti laadukasta toimintaa, yhteys tarjolla muihin ihmisiin, jos asiakas itse niin haluaa. Äänikirjat, radio ja musiikin kuuntelu voivat myös joskus olla tylsän päivän pelastus. Ulkoilu on jokaisen elävän ihmisen ja miksei eläimenkin perusoikeus, josta ei pidä tinkiä. Ulkoilu edistää kehon mielihyvähormoonien tuotantoa ja on sekä fyysistä että psyykkistä toimintakykyä edistävää ja ylläpitävää toimintaa koko eliniän. Ei heikko liikuntakyky saisi olla esteenä ulkoilulle. Siispä - takaisin luontoon! Oma mummoni meni rollaattorilla kasvimaata kitkemään kontaten yli 90-vuotiaana, siinäpä minullekin roolimallia tulevaisuuteen... 30 vuoden kuluttua aion tehdä kasvimaastani sellaisen, että kitkeminen onnistuu kontaten hyötykasveja tallaamatta.
Jos nyt sitten kunto on päässyt niin heikoksi, että tehostetun asumispalvelun hoitopaikka on ainoa vaihtoehto, saattaa ongelmia esiintyä sielläkin. Jos resurssit ovat niukalla ja henkilöstön pinnat piukalla, tulee riitoja ja yhteentörmäyksiä talon asukkaiden (isännät ja emännät) ja palkollisen väen kesken väistämättä. Esimerkiksi Harmaat pantterit -näytelmässä Heikki Lund 2009 on käsitellyt vanhusten oikeuksia hoivakodin arjessa huumorin ja satiirin keinoin. Näytelmässä vanhukset nousevat uuden radikaalin johtajan avustuksella kapinaan Käpyhovin vanhainkodin näivettäviä hoitokäytäntöjä vastaan. Kyseinen näytelmä sai suuren suosion keväällä 2015, kun sitä esitettiin Keski-Uudenmaan teatterissa Keravalla. Ehkäpä näytelmä tulee pyörimään eri puolella Suomea edelleenkin, aihe ainakin on ajankohtainen.
Sähköiset lähteet:
Kärkkäinen, J. (ohj.) 2008. Matkalla vanhuuteen. Viitattu 11.7.2016. Yle areena. URL: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/06/15/matkalla-vanhuuteen
Lund, H. 2009. Harmaat pantterit -näytelmä. Viitattu 11.7.2016. URL: http://www.naytelmat.fi/index.php?view=playListShow&id=4015
Asiatonta kuvamateriaalia aiheesta tai sen vierestä:
http://naurunappula.com/1312659/nain-meika-rullaa-vol-2.jpg
Hallitus julkaisi sote-uudistukseen liittyvän suunnitelmansa, jolla pyritään hillitsemään sote-kustannusten kasvua. Suuret säästöt, puoli miljardia, on tarkoitus saada ohjaamalla ihmisiä avopalveluiden käyttäjiksi. Konkreettisesti tämä tehtäisiin siten, että vanhukset asuisivat taajamien keskustoissa omissa kerrostaloyksiöissään. Äkkiseltään kuulostaa hurjalta. Pitääkö kaikkien nyt ostaa yksiöt vanhuuden varalle kaupungista? On ymmärrettävää, että kotipalvelu toimii tehokkaammin kun siirtymiseen ei kulu tuntitolkulla aikaa, mutta ihan kaikessa ei voida mennä tehokkuuden kautta. Kuntaliitto on antanut lausunnon kotihoidon palveluiden tarjoamisesta haja-asutusalueelle, sen mukaan kunnat eivät voi evätä kotihoidon palveluita pitkään matkaan vedoten. Tästä asiasta tullaan varmasti jatkossa vääntämään kättä rajusti, aika näyttää miten tyylikkäästi päättäjät asian hoitavat.
VastaaPoistaKiitos Meemu kommenteista. Juu, kuulostaa aika hurjalta, jos kaikki pakotettaisiin kerrostaloeläjiksi, ja vielä vanhuuden päivinä, kun ympäristön pitäisi olla tuttu ja turvallinen...eipä sopisi ainakaan minulle, sillä olen myös erittäin herkkäuninen. En varmaan tottuisi nukkumaan hissin klonksutusta ja öisiä askeleita kuunnellen.
PoistaHei Virpi! Kyllä olet ihan oikeassa, että aina se koti ei olekaan välttämättä paras paikka eikä turvallinen vanhukselle, varsinkin jos on kovin yksinäinen. Vuodepotilaana kotona asuminen olisi hirveää, jos siellä joku kävisi vain pikakäynneillä tekemässä pakolliset toimenpiteet. Itse haluaisin asua vanhana omassa kodissa niin pitkään kuin siellä pystyy toimimaan ja tehdä kevyitä kotitöitä ja ulkoilla sekä tehdä puutarhatöitä. Mietin tässä kerran, kun olin harjoittelussa vanhusten ryhmäkodissa, että mitenhän sitä itse suhtautuisi, jos sitä joutuisi sellaisessa asumaan. Jos ei vaikka kerta kaikkiaan jonkun toisen asukkaan kanssa tulisi toimeen. Siellä tuskin asukkaat saavat itse valita asuintoverinsa. Siinä ryhmäkodissa, jossa olin harjoittelussa, asukkaat olivat kyllä ennestään toisilleen tuttuja ja harvemmin mitään sanomista tuli. Paikka oli mielestäni todella mukava ja asukkaat tyytyväisiä ja monenlaista viriketoimintaa oli järjestetty, joihin jokainen sai osallistua tai olla osallistumatta. Ulkoilemaan pääsi ainakin päivittäin!
VastaaPoistaLinnea Ikonen
Hei Linnea,
Poistaniin tuo sosiaalisuus on tärkeä pointti, hoivakodeissa ja ryhmäkodeissa yms. yhteisöllisessä asumisessa on juuri se hyvä puoli, ettei koskaan joudu olemaan yksin. Moni vanhus on kesätyöpaikassanikin kiitellyt sitä asiaa. Valitettavasti kovin harva muistisairaista todella hyväksyy hoivakodin omaksi kodikseen. Jos on ns. huono päivä niin silloin voi tulla koko ajan mieleen se kotiinlähtö ja taksintilaus! Usein he kuvittelevat vain olevansa hotellissa käymässä ja lähtevänsä pian pois;). T. Virpi
Ps. välillä toivon, että olispa itellä ns. järki päässä loppuun asti ilman muistisairautta