Olen lukenut muiden kurssilaisten blogeja ja kaksi tulokulmaa oli aika monissa teksteissä esillä - teknologian käyttö - ja kotihoidon ongelmat vanhuspalveluissa. Koska olen hyvin skeptinen teknologian mahdollisuuksiin parantaa vanhuksen tai erityisesti muistisairaan vanhuksen arkea, otan tämän viimeisen kirjoituksen aiheeksi yhteisöllisen näkökulman.
Hämmästyin lukiessani kesälukemiseksi koululta lainaamaani Helka Lumijärven kirjaa "Tunteva yksilö yhteisössä", jossa kerrotaan Tampereella sijaitsevan Sopimusvuorisäätiön dementiahoitokodin terapeuttisen yhteisöhoidon periaatteista. Kovasti on ollut esillä julkisuudessa yhteisöllistä toimintatapaa edustavat hoitotavat vanhushuollossa Hollannista ja Norjasta, mutta käsitykseni mukaan Suomessa ollaan jääty 2. lk matkustajiksi tai jopa tavarajunaosastoon tästä kehityksestä. Kuitenkin Sopimusvuorisäätiö otti dementiahoitokotien toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi terapeuttisen yhteisön toimintatavan Tampereella jo vuonna 1991 (Lumijärvi 2006, 23).
Ideana Sopimusvuorisäätiön dementiahoitokodeissa on kodinomainen yhdessätekeminen ja työskentely asukkaiden ja henkilökunnan kesken. Ohjaajille on kuitenkin sovittu määrätyt vastuualueet, jotta kaikki kodin työt tulisivat tehdyiksi. Kodinaskareiden tekeminen kuuluu kuntouttavaan työotteeseen, asukkaalle annetaan mahdollisuuksia tekemiseen, jolloin hän voi näyttää jäljellä olevat tietonsa ja taitonsa. Tekeminen toimii myös siltana silloin, jos puheyhteyttä on vaikea muodostaa. Yhteisöllinen toimintatapa edistää tasa-arvoisuutta ja tuo tunteen kuulumisesta johonkin. Tässä esimerkin hoivakodissa perunoita kuoritaan ja ruoka-aineita pilkotaan yhdessä. Jotkut asukkaat myös syöttävät heikkokuntoisempia asukkaita. Tärkeältä tuntuu myös pitää toista kiinni kädestä, silitellä ja jutella. (Lumijärvi, 24-27). Empatiakykyä voi varmasti ylläpitää pidempään muistisairaudesta riippumatta, kun toimintatavat ovat yhteisölliset ja sosiaalisia taitoja korostavat. Dementiahoitokodin henkilökunnalla on myös tärkeä rooli asiakkaiden keskinäisten suhteiden hoitamisessa, silloinkin kun asiakkaalla on käytöshäiriöitä. Avoimuus, sallivuus ja erilaisuus korostuvat yhteisöllisessä toimintatavassa. (Lumijärvi 29-30).
Toisaalta, jos omat voimat ovat jo hiipuneet, silloinkin oman kehon hallinnan tunne ja sen vahvistaminen on tärkeää. Hyvänä esimerkkinä käytännön hoitotyöhön kirjassa mainittiin mm. sellainen pieni asia, että hoitotilanteessa asiakkaan kanssa pitää puhua esim. silloin kun hän ei itse jaksa kääntyä kyljelleen, voi häntä kehoittaa kääntymään, vaikka hoitaja tekisi sen hänen puolestaan. Tunne oman kehon hallinnasta on tärkeää silloinkin kun fyysiset kyvyt ovat rajalliset.
Niin, koskahan saamme Hollannissa sijaitsevan vuodesta 2008 alkaen toimineen Hogeweyk -kylän tyyppisen muistisairaiden vanhusten "paratiisin" tänne Suomeen, vai voitaisiinko ensi alkuun odotellessa kehittää meidän nykyisiä hoitopaikkoja yhteisöllisempään suuntaan? (Haavisto 2014)
Itse olen yrittänyt sosiaalista kuntouttavaa työotetta käyttää vanhusten hoivakodissa, esimerkiksi siten, että huomasin eräänä päivänä innokkaan "olanylilukijan" lehdenlukutuokiossa ja seuraavana päivänä pyysin häntä lukemaan muille asiakkaille päivän sanomalehteä. Tehtävä oli hänelle hyvin mieluinen, eivätkä muutkaan asiakkaat panneet asiaa pahakseen. Viriketoiminnassa muutoinkin päivän teema on usein vaihtunut siitä, mitä olin etukäteen ajatellut.
Eräänä päivänä ajattelimme työkaverini kanssa vetää tuolijumppaa, mutta asukkaat vaikuttivat haluttomilta, koska vatsat olivat täynnä ja ei jaksaisi, jalat ei liiku, kädet ei nouse yms. Eräs asukas ehdotti, että eikö pidettäisi tietokilpailu - no sehän nappasi ja saimme päivän 15 kysymystä netistä helposti, ja kaikki halusivat osallistua tähän toimintatuokioon hyvin mielellään.
Tärkeintä on kuitenkin yhteinen tekeminen, se yhdessä koettu matka, ei päämäärä.
Lähteet:
Painetut lähteet
Lumijärvi, H. (toim.) 2006. Tunteva yksilö yhteisössä. Terapeuttisen yhteisöhoidon periaatteet ja validaatiomenetelmä Sopimusvuorisäätiön dementiahoitokodeissa. Tampere: Sopimusvuorisäätiö.
Sähköiset lähteet
Haavisto, M. Muistisairaat saivat oman kylän -täällä heitä kohdellaan ihmisinä. 10.11.2014. Viitattu 7.8.2016. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/tassa-ja-nyt-hogeweykin-kylassa-muistisairaat-saavat-olla-ihmisia/. Suomen Kuvalehden arkisto.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
lauantai 6. elokuuta 2016
Etiikkaa ja muutosmuotoilua
Heinäkuun helteet ovat ohitse ja on aika päättää myös tämä unelmointikierros kurssin päättyessä viikon kuluttua. Yritin seurata kuuman lomasesongin aikana, olisiko mediassa tarjolla vanhuksiin liittyviä keskustelun aiheita ja muutama toki heinäkuussakin löytyi.
Porin Suomi-Areenalla oli paneelikeskustelu "suuri hoivakeskustelu" vanhustenhuollosta 11.7. ja seuraavana viikonloppuna Iltalehdellä oli Viikonvaihe-teemana tilastotietoa ja asiantuntijalausuntoja nykyeläkeläisistä otsikolla "IL-jättiselvitys: näin elää eläkeläinen". (Salonen 2016, 1).
Minusta on hienoa, että myös evankelis-luterilainen kirkko ottaa kantaa hoivakeskusteluun, ei SOTE edellä, vaan puhtaasti eettisestä näkökulmasta, yksilön vapauden ja lähimmäisenrakkaudenkin nimissä. Painoarvoa kirkon näkökulmalle tuo se, että arkkipiispa Mäkinen osallistui keskusteluun Porissa, aika vähän on tilaisuuksia ja paneeleita noin ylipäätään, joissa kirkonmiehet, liike-elämän edustajat ja poliitikot istuvat saman pöydän ääressä keskustelemassa yhteisistä asioista ja tulevaisuuden suuntaviivoista. Mäkisen mukaan polittisilla päätöksillä ja ratkaisuilla on vaikutusta siihen, miten yksilö kohdataan hoivatilanteissa.
”Mitä enemmän palveluista ja niiden parissa tehtävästä työstä puhutaan talouden, tehokkuuden ja säästöjen kielellä, sitä enemmän hoitosuoritteet tehdään nopeasti ja tehokkaasti ja sitä vähemmän on tilaa kahden ihmisen kohtaamiselle.” (Kytkin 2016)
Iltalehden vanhusselvityksessä puolestaan sosiaalityön professori Marja Vaarama muistuttaa, ettei nykypävän 65-vuotta täyttäneet eläkeläiset suinkaan ole "vanhuksia", vaan hänen mukaansa varsinainen vanhuus alkaa nykyään vasta 85-vuotiaana. Ikäihmiset ovat myös vauraampia kuin heitä edeltävät sukupolvet, he ovat pääasiassa vapaaehtoisesti valmiita käyttämään omaan hoitoonsa omaa varallisuuttaan ja säästöjään. Terveyskeskusten sijaan käydään yhä enemmän yksityisillä lääkäriasemilla. Nämä uuden sukupolven "airasamulinit" haluavat eläkkeelle jäätyään satsata ensisijaisesti itseensä ja uusia vapaaehtoisia on entistä vaikeampi saada mukaan esimerkiksi vapaaehtoistoimintaan. (Salonen, 3)
Yksinäisyys on kasvava ilmiö vanhusten parissa. Artikkelin mukaan yksin asuvien vanhusten lukumäärä lähes kaksinkertaistui Suomessa vuosina 1987-2011. Viime vuoden tilastojen mukaan yli 75-vuotiaista ihmisistä 11,8 % oli kotihoidon asiakkaina, lukumääräisesti noin 56.500 asiakasta. Kaikista yli 65-vuotiaista puolestaan laitoksissa ja muualla kuin kotona asui noin 46.000 ihmistä. Kokonaisuudessaan jotakin hoivapalvelua tarvitsi siis noin joka kymmenes ikäihminen, sillä kaikkien 65-vuotta täyttäneiden määrä Suomessa oli noin 1.123.000 ihmistä. Artikkelissa yksin asuva Hillervo Perttula 75 v. kertoo, ettei hän koe olevansa yksinäinen vaikka puolisoa, perhettä tai lapsia ei olekaan. Ystävät ovat hänen läheisiään ja yhdistystoiminta sekä harrastukset pitävät hänet aktiivisena.
" En itse nelikymppisenä ymmärtänyt ollenkaan, millaista on eläkeläisen elämä, Hillervo Perttula sanoo." (Salonen, 6)
Otan vielä kolmannen näkökulman vanhuskeskusteluun heinäkuulta. Ylen aamuteeveestä korvani rekisteröivät yhtenä aamuna (27.7.) lyhyen jutun Vantaalta Foibekartanosta, missä vanhusten hoivakodissa jotkut työntekijöistä käyttävät ammattinimikettä "muutosmuotoilija".
Hmm, mielenkiintoista, joten päätin ottaa asiasta ja ideasta hieman tarkemmin selvää. Muutosmuotoilijat ovat henkilöitä, jotka tuottavat elämyksiä hoivakodissa asuville vanhuksille. Kun heitä on tässä kyseisessä työpaikassa enemmänkin, he ideoivat ja suunnittelevat projekteja yhdessäkin, mutta ennenkaikkea elävät hetkessä ja keksivät joka päivälle jotain kivaa toimintaa vanhuksille.
Elämyksistä Foibe-kartanon omilla Internet-sivuilla kerrotaan näin:
" Foibekartanossa voit hoitaa ja ruokkia kanoja, tanssia juhannustansseja, liikkua luonnossa, käydä kampaajalla tai jalkahoidossa, tehdä puutarhatöitä, nauttia iltapäiväkahvit takkahuoneessa vesijumpan jälkeen..." (Foibekartano 2016)
Niin kai se on, että en osaa minäkään kuvitella, millaista elämäni on neljänkymmenen vuoden kuluttua, koska peilaan sitä nykyhetkeen. Nyt tuntuu siltä että vanhana haluaisin asua tässä nykyisessä kodissani, haluaisin, ettei lähiympäristö muuttuisi paljoa, vaan säilyisi maaseutumaisena idyllinä edelleen, haluaisin ylläpitää kasvimaata ja hyviä ihmissuhteita myös omiin "kaalimaan tenaviini", haluaisin sähkökäyttöisen, ympäristöystävällisen mopon, jolla voin käydä lähikaupassa läpi vuoden, haluaisin käydä silloin tällöin teatterissa ja konserteissa, haluaisin opetella lisää Chopinin teoksia, haluaisin matkustaa johonkin, haluaisin...olla ja ihmetellä elämän rikkautta edelleen!
Lähteet:
Foibekartano 2016. Elämykset. Viitattu 1.8.2016. http://www.foibekartano.fi/palvelut/
Kytkin 2016. Heinäkuu. Eriarvoisuus. Viitattu 1.8.2016. http://www.kytkin.fi/arkkipiispa-makinen-ihmisia-ei-saa-erotella-talouden-ja-aseman-mukaan-hoivapalveluissa/
Salonen, H. 2016. IL-jättiselvitys: näin elää eläkeläinen. Iltalehti 16.7.2016 Viikonvaihde.
Porin Suomi-Areenalla oli paneelikeskustelu "suuri hoivakeskustelu" vanhustenhuollosta 11.7. ja seuraavana viikonloppuna Iltalehdellä oli Viikonvaihe-teemana tilastotietoa ja asiantuntijalausuntoja nykyeläkeläisistä otsikolla "IL-jättiselvitys: näin elää eläkeläinen". (Salonen 2016, 1).
Minusta on hienoa, että myös evankelis-luterilainen kirkko ottaa kantaa hoivakeskusteluun, ei SOTE edellä, vaan puhtaasti eettisestä näkökulmasta, yksilön vapauden ja lähimmäisenrakkaudenkin nimissä. Painoarvoa kirkon näkökulmalle tuo se, että arkkipiispa Mäkinen osallistui keskusteluun Porissa, aika vähän on tilaisuuksia ja paneeleita noin ylipäätään, joissa kirkonmiehet, liike-elämän edustajat ja poliitikot istuvat saman pöydän ääressä keskustelemassa yhteisistä asioista ja tulevaisuuden suuntaviivoista. Mäkisen mukaan polittisilla päätöksillä ja ratkaisuilla on vaikutusta siihen, miten yksilö kohdataan hoivatilanteissa.
”Mitä enemmän palveluista ja niiden parissa tehtävästä työstä puhutaan talouden, tehokkuuden ja säästöjen kielellä, sitä enemmän hoitosuoritteet tehdään nopeasti ja tehokkaasti ja sitä vähemmän on tilaa kahden ihmisen kohtaamiselle.” (Kytkin 2016)
Iltalehden vanhusselvityksessä puolestaan sosiaalityön professori Marja Vaarama muistuttaa, ettei nykypävän 65-vuotta täyttäneet eläkeläiset suinkaan ole "vanhuksia", vaan hänen mukaansa varsinainen vanhuus alkaa nykyään vasta 85-vuotiaana. Ikäihmiset ovat myös vauraampia kuin heitä edeltävät sukupolvet, he ovat pääasiassa vapaaehtoisesti valmiita käyttämään omaan hoitoonsa omaa varallisuuttaan ja säästöjään. Terveyskeskusten sijaan käydään yhä enemmän yksityisillä lääkäriasemilla. Nämä uuden sukupolven "airasamulinit" haluavat eläkkeelle jäätyään satsata ensisijaisesti itseensä ja uusia vapaaehtoisia on entistä vaikeampi saada mukaan esimerkiksi vapaaehtoistoimintaan. (Salonen, 3)
Yksinäisyys on kasvava ilmiö vanhusten parissa. Artikkelin mukaan yksin asuvien vanhusten lukumäärä lähes kaksinkertaistui Suomessa vuosina 1987-2011. Viime vuoden tilastojen mukaan yli 75-vuotiaista ihmisistä 11,8 % oli kotihoidon asiakkaina, lukumääräisesti noin 56.500 asiakasta. Kaikista yli 65-vuotiaista puolestaan laitoksissa ja muualla kuin kotona asui noin 46.000 ihmistä. Kokonaisuudessaan jotakin hoivapalvelua tarvitsi siis noin joka kymmenes ikäihminen, sillä kaikkien 65-vuotta täyttäneiden määrä Suomessa oli noin 1.123.000 ihmistä. Artikkelissa yksin asuva Hillervo Perttula 75 v. kertoo, ettei hän koe olevansa yksinäinen vaikka puolisoa, perhettä tai lapsia ei olekaan. Ystävät ovat hänen läheisiään ja yhdistystoiminta sekä harrastukset pitävät hänet aktiivisena.
" En itse nelikymppisenä ymmärtänyt ollenkaan, millaista on eläkeläisen elämä, Hillervo Perttula sanoo." (Salonen, 6)
Otan vielä kolmannen näkökulman vanhuskeskusteluun heinäkuulta. Ylen aamuteeveestä korvani rekisteröivät yhtenä aamuna (27.7.) lyhyen jutun Vantaalta Foibekartanosta, missä vanhusten hoivakodissa jotkut työntekijöistä käyttävät ammattinimikettä "muutosmuotoilija".
Hmm, mielenkiintoista, joten päätin ottaa asiasta ja ideasta hieman tarkemmin selvää. Muutosmuotoilijat ovat henkilöitä, jotka tuottavat elämyksiä hoivakodissa asuville vanhuksille. Kun heitä on tässä kyseisessä työpaikassa enemmänkin, he ideoivat ja suunnittelevat projekteja yhdessäkin, mutta ennenkaikkea elävät hetkessä ja keksivät joka päivälle jotain kivaa toimintaa vanhuksille.
Elämyksistä Foibe-kartanon omilla Internet-sivuilla kerrotaan näin:
" Foibekartanossa voit hoitaa ja ruokkia kanoja, tanssia juhannustansseja, liikkua luonnossa, käydä kampaajalla tai jalkahoidossa, tehdä puutarhatöitä, nauttia iltapäiväkahvit takkahuoneessa vesijumpan jälkeen..." (Foibekartano 2016)
Niin kai se on, että en osaa minäkään kuvitella, millaista elämäni on neljänkymmenen vuoden kuluttua, koska peilaan sitä nykyhetkeen. Nyt tuntuu siltä että vanhana haluaisin asua tässä nykyisessä kodissani, haluaisin, ettei lähiympäristö muuttuisi paljoa, vaan säilyisi maaseutumaisena idyllinä edelleen, haluaisin ylläpitää kasvimaata ja hyviä ihmissuhteita myös omiin "kaalimaan tenaviini", haluaisin sähkökäyttöisen, ympäristöystävällisen mopon, jolla voin käydä lähikaupassa läpi vuoden, haluaisin käydä silloin tällöin teatterissa ja konserteissa, haluaisin opetella lisää Chopinin teoksia, haluaisin matkustaa johonkin, haluaisin...olla ja ihmetellä elämän rikkautta edelleen!
Lähteet:
Foibekartano 2016. Elämykset. Viitattu 1.8.2016. http://www.foibekartano.fi/palvelut/
Kytkin 2016. Heinäkuu. Eriarvoisuus. Viitattu 1.8.2016. http://www.kytkin.fi/arkkipiispa-makinen-ihmisia-ei-saa-erotella-talouden-ja-aseman-mukaan-hoivapalveluissa/
Salonen, H. 2016. IL-jättiselvitys: näin elää eläkeläinen. Iltalehti 16.7.2016 Viikonvaihde.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)